Opisto on luostari ja Tylypahka

Portaanpään kristillinen opisto vietti alkuvuodesta 85-vuotisjuhlaansa. Seuraavassa rehtorin ajatuksia siitä, mitä on olla kristillinen kansanopisto 2000-luvulla.

1. Kansanopistot ovat yksityisiä oppilaitoksia pikemminkin kuin kansanopistotoimintaan keskittyviä toimijoita.

Esimerkiksi Portaanpään koulutuksesta valtaosa on niin sanottua toisen asteen koulutusta. Toimintaa säätelevät lukiosta, perusopetuksesta ja ammatillisesta koulutuksesta säädetyt lait ja asetukset sekä niihin liittyvä rahoitus- ja arviointijärjestelmä.

Kansanopiston pitkät kurssit ovat menettäneet kysyntänsä. Erilaisia kansansivistyksellisiä tapahtumia ja lyhytkoulutuksia toki järjestetään runsaastikin, mutta ajatus siitä, että opisto toimisi vuoden kestävien vapaan sivistystyön linjojen varassa on käynyt mahdottomaksi noin 20 vuotta sitten.

Yksityisenä koulutuksenjärjestäjänä toimiminen antaa muista oppilaitoksista poikkeavan kannustimen oppilaitoksen toiminnalle. Se muodostaa myös hyvän vertailukohdan kunnalliselle koulutukselle, joka on opiston keskeisin yhteistyökumppani.

Yksityiskoulut ovat kansainvälisesti arvostettuja toimijoita, ja meillä Suomessa niiden etuna on hallinnon keveys, koulun vahva päätösvalta omista asioistaan, joustavuus, henkilöstöhallinnon etuudet sekä vahva historiasta nouseva identiteetti. Yksityiset koulut joutuvat ja saavat kehittää toimintaansa valppaasti, sillä niiden oppilaat eivät määräydy kunnallisesti tai alueellisesti vaan oppilaat joudutaan toden teolla saamaan opistoon joka vuosi. Tämä kilpailuasetelma pitää koulun tavoitteet korkealla.

2. Vapaan sivistystyön parhaat perinteet tulee siirtää koulutuksiin, jotka eivät ole kansanopistokoulutusta.

Vapaan sivistystyön parhaita perinteitä ovat koulutuksen tasa-arvon ajatus sekä sivistystoiminnan itseisarvo. Vapaa sivistystyö ei erottele oppilaita menestyjiin ja häviäjiin, mukanaoleviin ja syrjäytyneisiin. Siksi esimerkiksi erityisesti syrjäytymisen hoitoon keskittyvä koulutus on vapaan sivistystyön oppilaitokselle mahdoton ajatus.

Myös koulutuksen suoran hyödyn ja sovellettavuuden ajatus on vapaan sivistystyön perinteen näkökulmasta ongelmallinen. Sivistys on itseisarvo, johon jokaisella kansalaisella tulee olla syvällinen suhde. On tärkeämpää oppia tiedollisia, taidollisia ja sosiaalisia valmiuksia kuin kehittyä nopeasti täsmäkoulutetuksi ”huippuosaajaksi”.

Edellisestä johtuen myös 1990-luvulta alkaen suomalaisen koulutuselämän pääoppi, niin sanotun elinikäisen oppimisen ajatus, on vapaan sivistystyön kannalta ongelmallinen. Elinikäinen koulutus liittyy ajatukseen, jonka mukaisesti teollisuuden tuotantoprosessit ovat nopeutuneet siten, että työntekijän tulee uusintaa ”osaamisensa” noin kolmen vuoden välein..

Vapaan sivistystyön ihanne on kauaskantoisempi ja vähemmän kiivaaseen tahtiin tähtäävä. Se ei voi pysähtyä lyhytkestoisten pikakoulutusten varaan vaan sen on annettava eväät elinikäisen koulutuksen ohi, kuolemaan asti.

Jo Aristoteles esitti, että elämässä on neljä keskeistä elämänpiiriä: koulu, rauha, työ ja sota. Koulu ja rauha kuuluvat yhteen kuten vastaavasti sota ja työ kuuluvat yhteen. Perinnäinen vapaan sivistystyön henki pitää yllä ajatusta, että oivaltaminen ja omaksuminen ovat asioita, jotka ovat itsessään tärkeitä, kyselemättä heti sitä, miten ne voidaan jalostaa tuotannon kannalta tärkeäksi ”osaamiseksi”. Vapaan sivistystyön näkökulmasta onkin vakavia perusteita olla huolestunut 2000-luvun koulutuspolitiikasta, jossa tiedollinen ja sivistyksellinen kulttuuri on muuttunut osaamiskulttuuriksi, työn ja sodan näkökulmasta määräytyväksi todellisuudeksi.

Sana osaaminen pitäisi itse asiassa kieltää kaikilta yli 3 vuotiailta. Ihmisen suurin hetki on, kun hän voi sanoa: minä käsitän. Ei se, kun hän infantiilisti mainostaa: minä osaan.

Esimerkiksi ammatillisessa koulutuksessa vapaan sivistystyön henki näkyy siinä, että kansanopistotaustaisesta yksityisestä koulusta valmistunut lastenohjaaja ajattelee ja käsittää asioita eikä ole hetken vietävissä. Hän ei ole aivoton osaaja vaan hänellä on perusteltuja mielipiteitä. Hänellä on käsitys oman ammattinsa historiasta ja sijoittumisesta nykyaikaiseen kulttuuriin. Hän kykenee esittämään ajatuksiaan käsitettävällä tavalla ja hänellä on ihmisten ja kauneuden kunnioitus. Cicero käytti tästä kokonaisuudesta nimeä humanitas eli humaanisuus.


3. Vapaan sivistystyön keskeisin arvo on sivistys

Vapaan sivistystyön perinne antaa jokaiselle mahdollisuuden kasvaa sivistysyhteisön jäseneksi.

Jotkut sanovat, että sivistys on niin abstrakti käsite, että ei siitä ole tavoitteeksi. Tällainen ajatus on barbarismia.

Sivistys on aivan yksinkertainen asia. Se on yhtäältä todellisuuden käsittämistä (teoreettisin välinein) ja toisaalta kykyä elää siinä.

4. Opiston kristillisyyden täsmentäminen vaatii jatkuvaa työstämistä

Opiston nimessä sana kristillinen on sekä ongelmallinen että oivallinen määre.

Ongelmallinen se on kahdesta syystä: Ensinnäkin kristillinen liittyy yleisessä kielenkäytössä kirkon ja yhteiskunnan kannalta arvostelevaan asenteeseen (vrt. kristillinen politiikka). Toiseksi kaikki koulut Suomessa ovat kristillisiä kouluja. Miksi jotkut koulut esittävät olevansa näiden normaalien koulujen, joiden henkilökunnasta ja oppilaista valtaosa on kristittyjä ja joiden toiminnan taustalla on länsimainen kristillis-humanistinen perintö, rinnalla erityisesti kristittyjä?

Toisaalta sana kristillinen opiston nimessä ilmaisee sen identiteettiä ja kertoo reilusti, miltä pohjalta toimitaan. Se viittaa myös hengelliseen perinteeseen, joka koululla on. Nimenä se osoittaa koulun henkilöstölle selkeän aatepohjan, josta johtuen erityisiä arvoluetteloita ei ole tarvis laatia.

Herännäisyyden piirissä kristillisyys liittyy riisuttuna olemiseen ja kyselevään asennoitumiseen elämän perimmäisten kysymysten osalta.

Riisuttuna oleminen merkitsee olennaiseen keskittymistä ja turhan taakseen jättämistä. Pitää paikkansa, että enää körttiopistojen opiskelijat eivät pukeudu körttipukuihin. Niiden aatteellinen lähtökohta, riisuttuna oleminen, muodostaa kuitenkin mahdollisuuden pukea päälleen henkisen ja hengellisen körttipuvun. Se näkyy toiminnan tyylissä ja työnteon malleissa. Niiden keskeisin laatumittari on henkilöstön ja opiskelijoiden välillä tapahtuvat kohtaamiset.

Koulut ovat syntyneet luostareiden helmasta. Kristilliset kansanopistot pitävät yllä tätä perinnettä. Ne ovat nykyajan luostareita, joissa omistautuminen sivistykselle ja riisuuntuminen turhasta tapahtuu opiston katolla olevan ristin alla. Samalla ne ovat Tylypahkoja, joiden opettajapersoonallisuudet, oppilaat ja näiden elämä sekä outo taika ovat suurta valuuttaa kansainvälisillä markkinoilla , kuten J. K. Rowlingin romaanisarjan vastaanotto osoittaa.

Kristillisen kansaopiston menestyksen aika on vasta tulossa. Näkymät ovat valoisammat kuin koskaan aikaisemmin. Oppilaita ja viisasta henkikökuntaa on jo viime vuosina tullut joka tuutista. Tulevaisuudessa kaikki haluavat luostariin.

Lisäpaikkoja Lapsi- ja perhetyön (lastenohjaaja) perustutkintoon

Opisto on saanut 20 lisäkoulutuspaikkaa Lapsi- ja perhetyön perustutkintoon (lastenohjaaja) vuoden 2009 alusta alkaen.

Lapsi- ja perhetyön perustutkinto pätevöittää toimimaan lastenohjaajana kunnan ja seurakunnan lapsi- ja varhaisnuorisotyössä.

Tutkinto on ainoa toisen asteen tutkinto, joka on täsmäsuunnattu tähän toimintaan. Siihen sisältyy ainoana toisen asteen perustutkintona koulutus myös Päivähoitolaissa kuntien velvollisuudeksi määriteltyyn lasten uskontokasvatukseen.

Kunnan harjoittama uskontokasvatus nojaa uskonnonvapauslakiin, jonka mukaan henkilöllä on oikeus uskontoon, mutta häntä ei saa pakottaa siihen.

Uskonnonvapaus on perustuslaillinen oikeus, joka pohjautuu kansainvälisiin ihmisoikeussopimuksiin.

Lapsi- ja perhetyön perustutkintoon sisältyy lapsen huolenpidon, leikinohjauksen, kasvatuksen, leiri- ja retkeilytoiminnan jne. opintojaksoja yhteensä 120 ov. Tutkinnon perusteet ovat hieman muuttumassa ja valtakunnallinen uusi opetussuunnitelma valmistumassa kuluvan syksyn aikana.

Opiskeluun on mahdollista sisällyttää työssäoppimisjakso ulkomailla: Brysselin Eurooppakoulussa, Espanjassa, Virossa jne.

Tutkinto kuuluu humanististen ja kasvatusalan tutkintojen joukkoon. Sen suorittanut on saanut aimo annoksen lasten kasvatukseen liittyvää ammattitietoa ja taitoa. Sitä hän tarvitseekin: onhan hän usein ensimmäinen kasvattaja heti ensisijaisten kasvattajien, äidin ja isän jälkeen.

Lapsi- ja perhetyön perustutkinto on hyvin suosittu koulutusala Pohjois-Savossa. Viime vuosina vain joka neljäs tai viides hakija on voitu ottaa koulutukseen.

Työtilanne alalla on hyvä muun muassa lähivuosina tapahtuvan eläköitymisen johdosta ja siksi, että ammatti kuuluu tulevaisuudessakin niin kutsuttuihin avainammatteihin.

Oppilaskonsertti

Oppilaitoksen lakisääteisiin pelisääntöihin kuuluu, että oppilaitos ei saa antaa julkisuuteen tietoja oppilaiden asioista, mukaan lukien näiden edistyminen opinnoissa, ilman näiden lupaa. Edes oppilaan kuvaa ei saa julkaista ilman tämän lupaa.

Yllä olevasta kuvasta ei tunne keitä siinä on, joten yksityisyyden suoja säilyy. Kuva on Portaanpään uuden puolen liikuntasalista, soittamassa musiikkileirin orkesteri, taustalla Weinbach-flyygeli.

Illalla kuultiin oppilaskonsertti. Se oli julkinen tilaisuus, joten ehkäpä yksityisyyden suojaa koskevia säännöksiä ei rikottaisi, mikäli soittajista kerrottaisiin seikkaperäisemmin. Varmuuden vuoksi jääköön se tekemättä.

Konsertissa kuultiin parikymmentä tasokasta esitystä. Osa kappaleista vaati jo pitkälle edistynyttä teknistä taitavuutta, kuten vaikkapa Haydnin konsertto C pianolle tai Kuulan Scherzino viululle. Kiinnostavaa oli kuulla huilulla soitettu Mozartin Sonatiini & Allegro, joka toteutui oppilassäestyksenä pianolla.

Konsertti oli tasokas, sillä nuoret, hieman toisella kymmenellä olevat soittajat ylsivät paikoitellen jo teknisen taitavuuden tuolle puolen ja taisivat liittää soittamiseensa tulkintaa.

Taiteellista tulkintaa kuultiin esimerkiksi Kuulan Lampaanpolskassa ja Sibeliuksen Kuusessa ja Kasken kappaleessa Yö meren rannalle pianolle, Wedinin Greenleeves muunnelmissa huilulle sekä Bozzan sävellyksessä Ilta vuorilla.

Musiikkia opistolla

Lapinlahden musiikkileiri järjestetään ties monennettako kertaa Portaanpään opistolla. Leirillä on 140 osanottajaa, joiden päiväohjelma on raju. Ajatelkaamme vain pikkuviulistia, joka käy aamulla yksityistunnilla, siirtyy sieltä stemmaharjoituksiin, sitten musiikinteorian tunnille, sen jälkeen kvartettiharjoituksiin ja vielä päälle päätteeksi jousiorkesteriharjoituksiin. Siinä tulee tehdyksi monen kuukauden työ yhdessä viikossa.

Pianisti Taru Myöhänen-Mäkelän ja sellisti Sami Mäkelän vetämän musiikkileirin pääpaino on klassisessa musiikkiopetuksessa. Lisäksi on tanssiopetusta sekä pop/jazz-opetusta. Kesän 2008 uutuutena ovat mestarikurssit, joita vetävät Juho Martikainen (kontrabasso), Sami Mäkelä (sello) sekä Seppo Salovius (piano).

Musiikkileiriin kuuluu myös runsaasti konsertteja sekä jalkautumista niiden muodossa ympäri kylää.

Yksi pitkään odotettu asia toteutui opistolla opettajien konsertin muodossa. Toteutumisen mahdollisti musiikkileirin nimikkopianoksi hankittu flyygeli. Opiston uudessa juhlasalissa, joka vetää parhaimmillaan 600 henkeä, järjestettiin täysipainoinen ja tasokas konsertti opettajien voimin.

Konsertin ohjelma oli erittäin kiinnostavasti laadittu. Se koostui harvoin kuulluista soitinyhdistelmistä, sooloesityksistä ja jopa säveltäjän itsensä tulkitsemista sävellyksistä.

Konsertin aloitti Haydnin hyväntuulinen wieniläisklassinen Trio D, jonka varmaotteinen kolmikko, Terhi Aurala-Heiskanen (huilu), Samuli Hyvärinen (sello) ja Markku Hyvärinen (piano) esitti. Tämän jälkeen kuultiin hyvin mielenkiintoinen herkän kauniista sävelvuorotteluista räväkkään menoon yltyvä Juho Martikaisen (kontrabasso) ja Sami Mäkelän (sello) esittämä J. Barrieren Sonate á deux. Kahden syvän soittimen yhteinen ääni ja eläytynyt tulkinta oli harvinaista herkkua korville.

Konsertti jatkui Leena Muonan alttoviululla soittamalla J. Kurosen Sonatina op. 2-teoksella, joka tarjosi ei ainoastaan kiinnostavan sävellyksen vaan myös alttoviulun soolon ikään kuin äsken kuullun sellon ja kontrabasson täydennykseksi. Näin koko jousien syvyys saatiin esille ja päärooliin asettuivat soittimet, jotka harvemmin nousevat solistiseen juhlaan ehkä selloa lukuun ottamatta.

Kun syvyys oli konserttiin ladattu, olikin sopivaa siirtyä Samuli Hyvärisen kauniisti tulkitsemaan D. van Goensin sellokappaleeseen Elegia op. 10.

Jousten syvyydestä kauneuteen noussut konsertti taittui kiinnostavalla tavalla Petri Makkosen säveltämiin harmonikkateoksiin, joiden ohjelmassa näkeminen saattoi kuulijan hieman jännittyneeseen tilaan. Jännitys oli turha. Sävellys Kyhmyjoutsen, jossa säveltäjä itse soitti harmonikkaa Anni Ronimuksen viulun vierellä oli luonteeltaan meditatiivinen ja harmonikka vastasi viulun temaattisiin jaksoihin urkujen tavalla. Teos sopi hyvin konsertin kaareen ja samalla avasi railakkaammalle ja hauskalle Makkosen soittamalle sävellykselleen Disco –tango tilan.

Jos joku oli epäillyt salin akustiikkaa, osoittautuivat epäilykset turhiksi sellisti Samuli Hyvärisen laulaessa Merikannon tutut laulut Laula tyttö ja Itkevä huilu. Hyvärisen kantava ääni löysi salissa ilmavuutta, jonka siivin sen kuunteleminen oli miellyttävää. Tätä seurasi samaan kauniiseen merikantomaiseen herkkyyteen hyvin sopivan Brahmsin kolme yksinlaulua, jotka Sami Mäkelä esitti sellolla Seppo Saloviuksen säestyksellä. Konsertti loppui kuin fanfaarina Tapani Heiskasen trumpetilla soittamaan J. B. Alban teokseen Venetsian karnevaalit, teema ja variaatiot. Säestyksestä vastasi Anna Hämäläinen.

Sali tuli näin vihityksi konserttisaliksi tavalla, jota oli kannattanut odottaa.

Portaanpää lukiolistoilla

Lukioiden ylioppilaskirjoitusten puoltoäänien perusteella tehdyt rankinglistat herättävät monia kysymyksiä. Jos lista tehdään kaikkien kirjoitettujen aineiden perusteella, rankkaus suosii isoja kouluja. Oikeudenmukainen tasaus, joka näyttää jotakin tasa-arvoisesti koulun laadusta, tulisikin tehdä vain pakollisten aineiden puoltoäänien perusteella. Helsingin Sanomat onkin julkaissut tällaisen listan. Voi kuitenkin kysyä, onko alle 20 ylioppilaan lukioiden sijoittaminen listalle kovinkaan mielekästä. Niissä vuosittainen menestyminen on niin yksilöihin sitoutunutta, että ne eivät ole vertailukelpoisia suurten laudaturleipomoiden kanssa. Pienehkö koulu saattaa yhtenä vuonna tehdä listalla parinsadan sijan heiton. Sen tason summittaiseksekin arvioimiseksi tulisi tarkastella vähintään viiden vuoden sijoittumista listalla.

Onko koulujen rankkaus oikein? Sitä voitaneen perustella niiden vanhempien ja oppilaiden tarpeiden näkökulmasta, jotka etsivät parhainta mahdollista opinahjoa perusopetuksen jälkeen. Listan perusteella voi ajatella, että Suomessa on noin 30 valiolukiota. Niitä on ympäri maata. Eniten niitä on Helsingissä (6), jonka lukioiden ykkönen on Helsingin Suomalainen Yhteiskoulu. Valiolukioihin kuuluvat muualtapäin Turun Luostarivuoren lukio, Etelä-Tapiolan lukio Espoosta, Lahden yhteiskoulun lukio, Tampereen klassillinen lukio, Kristiinankaupungin lukio, Oulun lyseon lukio, Kuopion lyseon lukio, Jyväskylän normaalikoulu, Mynämäen lukio ja Björneborgs svenska samskola.

Karkeasti ilmaisten, tästä alaspäin lukiot listalla ovat samaa pässinlihaa. Eniten lukioita, yli 100 sijoittuu ryhmään, jossa puoltoäänten keskiarvo pakollisissa kirjoituksissa on 17-18 välillä.

Portaanpään opiston kevään 2008 kirjoitusten pakollisten aineiden puoltoäänien keskiarvo oli 14.88. Tällä arvolla olemme maakunnan aikuislukioiden ykkönen. Sijoitumme päivälukioiden listalla sijalle 405, aikuislukioiden listalla sijalle 31 (aikuislukioita on 49) ja kansanopistolukioiden listalla sijalle 3 (lukioita ovat 6). Valmistuneita ylioppilaita oli 6.

Monialaisen oppilaitoksen mukana oleminen lukiolistoilla on merkittävä asia sikäli, että se kertoo oppilaitoksen tasosta ylipäänsäkin. Lukio on suomalaisen koulutuselämän vaativin koulutusmuoto. Lukiolistalla oleminen ja siinä ainakin omassa sarjassaan pärjääminen kohtuullisen hyvin on merkki siitä, että oppilaitos kykenee järjestämään korkeat vaatimukset täyttävää koulutusta.

Listoihin on kuitenkin suhtauduttava suhteellisuudentajuisesti. Portaanpää oli tänä keväällä 2008 maakunnan aikuislukioiden paras lukio, mutta on mahdollista, että se ensi keväänä on huonoin. Muutos ei kerro kuitenkaan mitään merkittävää annetun koulutuksen tasosta. Portaanpäällä on täysin realistiset mahdollisuudet yltää jonakin vuonna 100 parhaimman suomalaisen päivälukion joukkoon, mutta voi olla, että se jonakin vuonna on Suomen huonoin lukio. Hieman heittäen voi väittää, että tämä pätee kaikkiin niihin kouluihin, joiden pakollisten aineiden puoltoaineiden keskiarvo keväällä 2008 oli alle 18.

Portaanpäästä keväällä 2008 kirjoittaneiden arvosanoissa oli laudaturin ja eximian suorituksia. Se ei näy listasta, mutta kertoo siitä, millaiseen tasoon opiston lukiolaiset yltävät.

Rehtorin kevätjuhlapuhe

Hyvät uudet ylioppilaat, lastenohjaajat ja muut todistuksen saajat!

Viime syksynä ilmestyi viimeinen osa J. K. Rowlingin kirjasarjaa Harry Potterista. Sarjan ensimmäinen osa ilmestyi suomeksi vuonna 2001. Suuren menestyksen saavuttanutta kirjasarjaa voi näin luonnehtia 2000-luvun tarinaksi. Se on nyt valmistuvien oppilaidemme nuoruuden kertomus, ja sattuu se olemaan omalta osaltanikin kertomus sen ajanjakson osalta, jonka olen toiminut tämän opiston rehtorina.

Opinto-oppaaseen olen kirjoittanut joitakin sanoja siitä, miten Portaanpään opisto voisi olla J. R. R. Tolkienin Tarun Sormusten Herrasta Kontu ja miten täällä olevat ihmiset voisivat mieltää itsensä sormuksen saattueen jäseniksi. Ajatus heijastaa sitä, että Tolkienin kirja oli oman nuoruuteni tarina. Lienee aika hieman päivittää ajatuksiaan ja myöntää, että uusi tarina on syntynyt. Olen joskus vitsaillut, kun Portaanpäähän hakeutuvien oppilaiden suurta määrää on ihmetelty, että menestyksen suurin salaisuus on Harry Potter. Luettuani keväällä muutaman hänen seikkailujaan koskevan kirjan, esitän tämän hieman vakavammin. Sisäoppilaitos, sen kummallisuudet sekä kavereiden seura ovat nuoria ihmisiä maailmanlaajasti kiinnostavia asioita. Koulun 85-vuotinen historia luo siihen taianomaista tunnelmaa ja sen aatteellinen lähtökohta, joka korostaa elämän perimmäistä salaisuutta, sopii hyvin tähän kuvioon. Muutettavat muuttaen on perusteltua luonnehtia Portaanpäätä Pohjois-Savon Tylypahkaksi. Onhan sitä kohtaan koettu kiinnostuskin kasvanut käsi kädessä Harry Potterin leviämisen kanssa. Yksityisenä sisäoppilaitoksena edustamme tyypillistä erityisesti englanninkielisen maailman koulutuksen järjestämisen tapaa. Näin sisäoppilaitoksessa opiskeleminen on oivallista kansainvälisyyskasvatustakin.

On tärkeä asia, että maakunnassa on mahdollisuus myös tälla tavoin järjestettyyn koulutukseen. Samalla nautimme suomalaisen yhteiskunnan hyvistä puolista. Portaanpään henkilökunta vieraili viime syksynä Britanniassa. Kuulimme yleisten koulujen tavattoman heikosta tasosta ja yksityiskoulujen kalleudesta. Opiskeluvuosi Etonin eliittikoulussa maksaa kymmeniä tuhansia puntia. Opetustarjonta ei ole kuitenkaan juurikaan kummallisempaa kuin tavallisessa ilmaisessa suomalaislukiossa. Esimerkiksi viime viikolla päätimme innostuneen latinankurssin, josta oppilaat selvisivät hyvin. Tämä oli oppilaille ilmaista, mutta he saattoivat tehdä sen samanlaisissa rakenteissa kuin tästä kalliisti maksavat brittinuoret.

Rowlingin kirjasarja nousee esille yleisestä fantasiakirjallisuudesta omaperäisyydellään ja inhimillisyydellään. Se kuvaa hyvin erityisesti brittiläistä luokkayhteiskuntaa ja sen ytimeen rakennettua yksityiskoulujärjestelmää. Sisäoppilaitosmuotoiset yksityiskoulut luovat , kuten Portaanpääkin, koko elämän kestäviä kaveruussuhteita ja kasvattavat ihmisen sosiaalisuutta. Suomessakin puhutaan nykyisin paljon yhteisöllisyyden tarpeesta. Sisäoppilaistomuotoinen koulu on sen luomiseksi oiva apuväline - kunhan muistetaan, että yhteisöllisyys ei merkitse vain positiivisia ja ihanteellisia asioita. Yhteisöllisyyteen kuuluu kyky kohdata myös elämän epäsankarillisia ulottuvuuksia.

Velhokoulu Tylypahkan oppilaat ovat joko aatelisia eli velhoja tai sitten he ovat kotoisin yhteiskuntaluokasta, jota kirjailija nimittää jästiperheiksi. Jästit joutuvat elämään normaalia elämää ja kehittämään erilaisia laitteita siitä selviämiseksi. Velhoilla on taikaa. Velhojen ja jästien välillä vallitsee ajoittain myös ylenkatsetta, sillä osa itsensä väärin ymmärtävistä velhoista luokittelevat jästit kuraverisiksi ja pyrkivät hankaloittamaan heidän elämäänsä. Tämä jako heijastaa laajemmin kansainvälistä kehitystä, jossa ihmiset jakaantuvat kahteen ryhmään, niihin, jotka menestyvät ja niihin, joilla menee yhä huonommin. Tällainen jakaantuminen on ollut 2000-luvun ajan myös suomalaista yhteiskuntaa luonnehtiva kehityssuunta.

Yleisen ajankuvan lisäksi Rowlingin kirja käsittelee inhimillisiä perustunteita, koululaisten kepposia ja opettajien henkilötyyppejä sekä salaisuuksia ja taikaa, jota ihmiset kaipaavat. Se kuvaa elämää hyvän ja pahan kysymysten näyttämönä ja muistuttaa vallanhalun ja valheellisuuden tuhoisuudesta sekä rakkauden ja rehellisyyden voimasta.

Kirjasarjan ensimmäisessä osassa kuvataan, miten kouluun tulevat oppilaat jaetaan heidän luonnettaan tunnistavan hatun avulla erilaisiin ryhmiin. Ryhmiä kutsutaan nimillä Rohkelikot, Puuskupuhit. Luihuiset ja Korpinkynnet. Rohkelikon sydän on urhoollinen ja hänellä on ritarin uskallus. Puuskupuhiin voi luottaa ja aherrus hänelle vain iloa tuottaa. Korpinkynsi on älykäs ja teräväpäinen ja luihuinen on keinoja kaihtamaton ja taitava. Luonnehdinnat sopivat hyvin muihinkin kuin Tylypahkan kouluyhteisöön. Rohkelikkoja, Puuskupuheja, Korpinkynsiä ja Luihuisia kohtaamme keskuudessamme joka päivä.

Hyvänä ajankuvana, inhimillistä elämää ja kokemuksia osuvasti luotaavana sekä ihmistyyppejä valottavana kokonaisuutena kirjasarja herättää lukijassa tunteen, että hän todella elää Tylypahkassa. Erityisen voimakkaasti tällainen kokemus herää sisäoppilaitoksen rehtorissa. Erojakin tosin on. Taidamme olla kaikki yhtä paljon jästejä kuin velhojakin. Lisäksi yksittäiset opiskelijaryhmät eivät jakaannu siten, että niistä jokin olisi rohkelikko, toinen puuskupuh, kolmas korpinkynsi ja joku jopa luihuinen. Nämä ominaisuudet sekoittuvat sekä ryhmittäin että monesti myös yksittäisen oppilaan sisimmässä. Näin emme kohta jaettavien todistusten osaltakaan jaa niitä ryhmille, joita leimaisi vain joku mainituista ominaisuuksista vaan pikemminkin useammat niistä. Jotakin yleispätevääkin voidaan kuitenkin todistuksen saajista sanoa.

Tänään ylioppilastodistuksensa saavat kuusi uutta ylioppilasta ovat tutkinnossa parhaiten menestynyt ryhmä koko lukiomme historiassa. Eximioita on kirjoitettu runsaasti ja ylletty jopa laudaturiin asti. Voi ylpeästi sanoa, että uudet ylioppilaamme ovat kunniaksi opettajilleen ja koululleen. Onnittelen lämpimästi Puuskupuhin ahkeruutta ja Korpinkynnen teräväpäisyyttä edellyttäneestä menestyksestänne ylioppilaskirjoituksissa.

Lastenohjaajaryhmä on kolmen vuoden aikana kasvanut peruskoulusta saapuneista itseään etsivistä nuorista hienoksi nuorten aikuisten ryhmäksi, jolla monien muiden kiitettävien ominaisuuksien lisäksi on Rohkelikon puhdas sydän ja uskallus.

Lisäopetusryhmämme ehkä kattavimmin sisältää kaikkia ominaisuuksia, joista äsken oli puhe. Lisäopetukseen tullaan peruskoulusta. Sen tarkoituksena on koetella kaikenlaista ja tämän koettelun seurauksena eheytyä sen tyyppiseksi ihmiseksi kuin itse on ja jatkaa itsensä paremmin tuntevana eteenpäin. Omistautuminen tällaisille asioille sisäoppilaitokselle edellyttää nuorelta ihmiseltä paljon rohkeutta ja uskallusta, erilaisten selviytymiskeinojen testaamista ja ahkeruutta.

Tahdon muista valmistuvista ryhmistä mainita tässä erikseen vielä Värinää-ryhmän. Värinää – eläkeläisten kuvataidekoulu alkoi puolitoista vuotta siten. Tänä aikana ryhmä on opiskellut opistolla noin viikon kuukaudessa. Ryhmän näyttely Lapinlahden kirjastossa kertoo vastaansanomattomasti taidekoulutuksen antamien teknisten välineiden merkityksestä kuvanteolle. Kaikki näyttelyssä olevat kuvat perustuvat kuvanteon taidon omaksumiseen ja kertovat opintohistoriasta. Toivon, että käytätte omaksumianne valmiuksia persoonalliseen kokemusten ja näkemysten ilmaisemiseen. Värinää-ryhmän olo opistolla on ollut erittäin antoisaa. Pelkästään ruokatunnit ovat tuntuneet kodikkailta, kun joukossa on ollut paljon eri-ikäisiä ihmisiä. Myös iltatoimintaa on harjoitettu nuorempien oppilaiden kanssa ja nuorille on syntynyt mukavia aikuiskontakteja. Värinää-ryhmän ansiosta opisto on saanut todellisen kansanopiston luonnetta ja sen sivistyksellinen taso on syventynyt.

Opiston henkilöstön näkemys opistosta

Portaanpään kristillisessä opistossa tehtiin keväällä 2008 henkilöstökysely, johon vastasivat miltei kaikki henkilöstön jäsenet. Kyselyn tulokset ovat kootusti seuraavat ja nistä käy ilmi, millainen opisto Portaanpää on henkilökunnan näkökulmasta.

Opiston ilmapiiri

Valtaosa katsoo opiston henkilösuhteet hyviksi, melko moni kiitettäviksi. Työilmapiiri on pysynyt valtaosan mielestä vakaasti hyvänä, muutaman mielestä parantanut. Valtaosa katsoo, että uudet työntekijät otetaan vastaan kannustavasti.. Kaikkia häiritseviä henkilöstöklikkejä ei ole. Jatkuvaa häirintää ei kenenkään mielestä harjoiteta, ei myöskään seksuaalista häirintää.

Valtaosan mukaan opistolla on hyvä työskennellä, ihmiset ovat ystävällisiä ja ahkeria. Liiallisia vaatimuksia ei työn osalta ole eikä henkilöstössä ole kokemusta, että opisto lepäisi vain jonkun harteilla. Työryhmät täyttävät tehtävänsä. Työn tehoa voisi hieman nostaakin. Työkavereiden käyttäytyminen ei aiheuta unettomia öitä ja heistä koituu iloa. Opisto on muihin työkokemuksiin verraten hyvä työpaikka, huolta sen tulevaisuudesta ei ole ja henkilöstö on sitoutunut työhönsä pidempijaksoisesti.


Oppilaat

Henkilöstön mielestä oppilaat ovat normaaleja nuoria. Heitä on hyvin monenlaisia. Oppilaiden oppimisesta iloitaan, henkistä kasvua pidetään tärkeänä, kuten myös älyllisten ominaisuuksien kehittymistä. Oppilaiden toivottaisiin osallistuvan opiston elämään enemmänkin ja heille toivottaisiin näkyvämpää roolia. Henkilökunta ei katso aliarvioivansa oppilaita ja kokee taitavansa elämisen heidän kanssaan. Henkilökunnan mielestä oppilaat viihtyvät opistolla.


Koulutus

Henkilöstö katsoo, että opiston koulutusrakenne tulee säilyttää nykyisenä ja että opiston aatepohjan tulee olla herännäisyys sekä järjestäjän yksityinen.

Suuremmat opetusryhmät eivät saa juurikaan kannatusta. Draamallinen opetus saa hieman enemmän sitä. Selvän enemmistön mielestä luennon ei tule olla opetuksen perusmuoto. Ryhmätyö saa enemmän kannatusta, mutta ei sekään kohoa kaikkien varauksetta kannattamaksi menetelmäksi. Opetushenkilö arvioidaan ammattitaitoiseksi ja työhön sitoutuneeksi. Opettajia on riittävästi. Opettajan työtä ei nähdä pelkkänä tuntien pitämisenä. Opetusvelvollisuus koetaan melko sopivaksi. Melkein kaikki katsovat, että linjavastaavan tehtävä ei ole vain kurinpidollinen. Lähes kaikki kannattavat eri työryhmien yhteistyön lisäämistä kuten myös muiden koulujen kanssa harjoitettavan yhteistyön lisäämistä.

Johtaminen

Johtokuntaa ei pidetä kumileimasimena. joskin se on melko etäinen. Johtokunnan päätöksiin ollaan melko varauksettoman tyytyväisiä. Rehtorin voimatoimia ei sanottavasti kaivata, mutta eivät nekään ole kaikkien mielestä poissuljettuja. Liian rajuja päätöksiä ei ole tehty. Johtamista ei pidetä käskemisenä. Siihen liittyvissä toiveissa korostuvat valmentaminen, jonkin verran junailu ja kaikkein selvimmin suunnannäyttäminen.

Opiston historiaa: Juhlapuhe opiston 85-vuotisjuhlissa tammikuussa 2008

Arvoisat Portaanpään opiston ystävät,

Pyöreiden vuosien juhliminen on tarpeellista sekä ihmisille että organisaatioille. Nämä juhlat antavat mahdollisuuden pysähtyä hetkeksi, katsoa taaksepäin ja muistella menneitä. Tämä voidaan tehdä monella tavalla. Portaanpään historiasta voidaan esimerkiksi kertoa, että ensin oli rehtorina Rantanen, ja sitten Pesonen pitkäksi aikaa, melkein neljäkymmentä vuotta. (Tämä taitaa muuten olla melkoinen ennätys). Pesosen jälkeen tulivat nopeammalla tahdilla Hentinen, Hentisen jälkeen Vihantola ja Vihantolan jälkeen Komulainen, ja sitten Komulaisen jälkeen Antola. Ja Antolan jälkeen tuli sitten Jäntti ja Jäntin jälkeen siirryttiin Järveläisen aikaan. Jokaisesta heistä meillä on kaskumme ja muistomme, toisilla ja toisista vähemmän ja toisista enemmän. Samalla tavalla voimme käydä lävitse talot, kasvihuoneet, ja remontit, johtokunnat ja työryhmät.

Tämän kaltaiset kertomukset ja muistelut tuovat elämäämme jatkuvuutta ja kiinnekohtia. Ne ovat myös meille turvallisuuden ja itsekunnioituksen lähteitä. Toki toinen asia on, muistammeko me kaikkein olennaisimmat asiat. Muistelut ovat monin osin valikoituneita. On kyse sitten ihmisistä tai organisaatiosta, muistiin tahtoo tarttua sekä ne parhaat että ne huonoimmat hetket. Jos painotat liikaa toista, niin kyllä joku muu muistuttaa siitä toisesta puolesta. Jos ei muut, niin sitten puoliso. Joka tapauksessa historiallinen muisti ja sen ylläpitäminen on olennainen osa organisaatioiden olemusta. Sen takia meillä on historioitsijat ja historiikit.

Mutta, arvoisat kuulijat, tämä ei kuitenkaan ole pyöreiden vuosien juhlimisessa kaikkein keskeisintä.

Keskeisintä on se, että pyöreät vuodet antavat sekä ihmisille että organisaatioille mahdollisuuden pysähtyä pohtimaan sitä, mikä on tärkeintä ja olennaisinta elämässä ja toiminnassa.

Portaanpään opisto on toiminut nyt kahdeksankymmenen viiden vuoden. Kulman takana kurkkivat jo opiston 90-vuotispäivät ja pian sen jälkeen alkaa henkinen valmistautuminen satavuotispäiviinkin. Kahdeksankymmentäviisi vuotta on kyllin pitkä aika, jotta voimme siivilöidä opiston rikkaasta historiasta sen, mikä on tärkeintä ja olennaisinta Portaanpään opiston toiminnassa tämän päivän kannalta katsottuna.

Sen jälkeen kun minua pyydettiin puhumaan tähän tilaisuuteen, minulla on ollut mahdollisuus vähän perehtyä opiston historiaan historiaan. Hetken päästä esitän sen pohjalta joitakin ajatuksia tästä tärkeästä ja olennaisesta. Ennen sitä kuitenkin muutama varoituksen sana lienee paikallaan. Toki on niin, että teemojen valikointi kertoo usein enemmän kertojasta kuin historiasta itsestään. Myös ajankohta vaikuttaa siihen, mitä pidämme tärkeänä ja toissijaisena.

Aika luo omat näkökulmansa. Niinpä vajaa 60 vuotta sitten Portaanpään kolmekymmentävuotisjuhlissa, näkökulma oli toinen. Nuo juhlat pidettiin 1947, juuri sodan jälkeen, rauhansopimuksen sopimuksen aikaan, keskellä vaaran vuosia. Opisto oli edellisenä vuosina toiminut sotasairaalana ja Portaanpään opiskelijat ja Portaanpäässä opiskelleet olivat antaneet oman uhrinsa. Opiston hengestä ja opiston johdon luonteesta kertoo vanhan päärakennuksen juhlasalin muistotaulu, jossa on mainittu sodassa mukana olleiden nimet. Kuten tiedämme, siinä sanat koti, uskonto ja isänmaa ovat järjestyksessä uskonto koti isänmaa. Siihen ei ole paljon lisättävää: muutamassa sanassa ja niiden järjestyksessä tiivistyy olennainen opistosta ja sen tavasta määritellä itsensä noina vaaran vuosina.

Vajaa 30 vuotta sitten, Portaanpään opiston 60-vuotisjuhlaa vietettiin toisenlaisissa oloissa. Silloin vuonna 1977 Suomessa elettiin Urho Kaleva Kekkosen aikaa. Takana oli juuri ETYK-kokous ja UKK hiihto (johon minäkin monien muiden täällä olijoiden tavoin ehdin osallistua ja merkin anorakkiin ommella). Kekkonen oli vielä voimissaan ja voitti seuraavan vuoden presidentinvaalit mennen tullen.

Tuonkin ajan jälkeen, vaikka se oli monelle meistä aivan äsken, on jo paljon vettä virrannut. Tänä päivänä ei ole itsestään selvää, että nuoriso tietäisi kuka tai pikemmin mikä oli Urho Kaleva Kekkonen. Väittäisin että monelle tämän päivän opiskelijalle hänen paikkansa Suomen historiassa jää vajanaiseksi. He tietävät nimen, mutta eivät enää osaa vastata kysymykseen, mikä UKK oli suomalaisessa yhteiskunnassa. Joka tapauksessa Suomi oli maa murroksessa. Suomalaiset olivat jättäneet taakseen toisen maailmansodan muistot, mutta eivät kansakuntana vielä tienneet mihin olivat matkalla.

Monet tärkeät, perinteiset ja pysyvät asiat olivat noina vuosina katomassa taivaan tuuliin. Portaanpään kannalta ehkä yksi merkittävimmistä oli maaseutuvaltaisen yhteiskunnan nopea purkautuminen. Samalla tapahtui monen perinteisen yhteisöllisyyden muodon, kuten erilaisen seuratoiminnan, monenlainen harmaantuminen.

Myös Portaanpään toimintaympäristö muuttui. Vanhat tilastot kertovat jatkuvasta sopeutumisesta ja oman paikan hakemisesta. Aikakirjoista välittyy tunne siitä, että kansanopistot edustivat tuolloin pikemminkin mennyttä kuin tulevaa aikaa. Havainnollista on, että opiston 80-vuotishistoriikissa Lapinlahden kunnanjohtaja Kari Virranranta kertoo, että hänen nuoruudessaan "opiston käynyttä", millä siis viitattiin Portaanpäähän, katsottiin ylöspäin maaseudulla. Sittemmin 1970-luvulla ylioppilaatkin olivat jättäneet kesälakkinsa naulaan, ja muutenkin koulutusjärjestelmän rakenteet olivat muuttuneet. Elettiin korkeakoulutuksen laajentamisen aikaa. Koulutus tuli enenevässä määrin ylhäältä alaspäin annettuna.

Arvoisat kuulijat

Tämän päivän näkökulmasta, jos Portaanpään toiminnasta tiivistää tärkeimmän ja olennaisimman kolmeen sanaan, niin ne ovat kristillinen/körttiläinen aate, sivistyksen vaaliminen ja ihmisten hyvinvointi.

Herännäisperinne tai tuttavallisemmin körttiläisyys on kulkenut opiston aatteessa ja teoissa - ja ehkä vähän seinissäkin - mukana lävitse vuosikymmenten. Kuten körttiläisyydelle hyvin sopii, se sopeutuu muuttuvaan aikaan. Ulkoinen muoto vaihtuu nopeasti. Samalla kun se pitää kiinni siitä, mikä opissa ja uskossa on olennaista ja pysyvää, eikä takerru siihen, mikä on ulkoista kultaa ja aikaan sidottua. Tässä on aina ollut tämän herännäisliikkeen liikkeen vahvuus.

Tuskin Portaanpää olisi omalla arvopohjallaan menestynyt näin hyvin, jollei se olisi tätä tiedostanut. Kuten opiston aikakirjat kertovat, se on uudistunut useaan kertaan ja opistossa on kokeiltu montaa suuntaa. Uudistuksissa ei kuitenkaan heitetty lasta menemään pesuveden mukana. Se on säilyttänyt ytimensä, mutta sallinut muotojensa muuttua. Samalla se on hakenut yhteyttä samanmielisten kanssa. Voi perustellusti väittää, että opistojen merkitys aatteellinen körttiläisyydelle on enemmänkin huomista päivää kuin eilistä. Ne tarjoavat yhdessä Aholansaaren, heinäkuisten herättäjäjuhlien ja seuraliikkeen kanssa sen rakenteen, jonka varassa liike voi joka vuosi uudistaa itsensä.

Portaanpään opisto on myös profiloitunut sivistykseen keskittyvänä opistona. Rehtori Järveläinen on todennut tahto- ja uskotilansa seuraavasti (suora lainaus alkaa): "Tahdon, että Portaanpäässä edustetaan tiedollista kulttuuria, joka perustuu avoimuuteen ja johon kaikilla on mahdollisuus ottaa osaa. Uskon, että on myös syy sille, että oppilasmäärämme ovat kasvaneet" (suora lainaus loppuu). Tämä lainaus on ehkä syytä toistaa. Ensimmäisessä lauseessa rehtori naulaa teesinsä. Hän tahtoo, että opisto edustaa tiedollista kulttuuria, avoimuutta ja mahdollisuuksia. Epäilemättä hitaammallekin tästä selviää opiston sekä perusta että suunta. Samalla hän uskoo, että näin on hyvä. Siis tahtoo ja uskoo.

Tämä tahdon ja uskon liitto on ilmeisesti tärkeämpää kuin mitä se ehkä ensisilmäyksellä kuulostaa. Asetan tämän kysymyksen laajempaan kontekstiin.

Me suomalaiset olemme viime vuosikymmenet eläneet aikaa, jossa kilpailu ja kilpailukyky, hyöty ja tuottavuus, sopeutuminen ja sopeutumiskyky, ovat korostuneet yhteiskuntapolitiikan lähtökohtina. Monella tapaa monet muut tavoitteet - osin oikein, osin väärin - ovat tulleet alisteisiksi näille tavoitteille. Kuvaavaa on, että maamme hallitukset ovat sitten vuosituhannen vaihteen useaan otteeseen selvittäneet suomalaisen yhteiskunnan ja talouden kilpailukykyä. Monet työryhmät ovat listanneet uudistettavat asiat ja hakeneet erilaisia vaihtoehtoja joilla menestymme globaalissa kilpailussa. Tämä on monella tapaa tarpeellista: hitaammallekin on näiden raporttien myötä tullut selväksi se, että tuottavuuden nostaminen on koko lailla välttämätöntä mikäli haluamme kilpailla menestyksekkäästi eurooppalaisilla ja globaaleilla markkinoilla. Tällä ajattelulla on lähtökohtaisesti myös poliittisen ja taloudellisen eliittimme jakamaton tuki.

Mutta, arvoisat kuulijat, onko niin, että kilpailukykymme on meidän ainoa poliittinen tavoitteemme. Onko se keskeinen mittari, jolla haluamme tulla mitatuksi ja punnituiksi ja jonka varaan haluamme yhteiskuntapolitiikkamme rakentaa. Onko mahdollista ajatella, että meillä olisi tässä muukin arvo. Tässä kohden on syytä palauttaa mieliimme se, että sekä ensimmäinen että viimeinen yhteiskuntapolitiikan mittatikku on toiminnan oikeudenmukaisuus.

Tällöin on kysyttävä, ei niinkään, onko tämä tai tuo toiminta tuottavuutta lisäävää, vaan onko se oikeudenmukaista ja reilua: voidaan vielä tarkentaa kysymystä, lisääkö tämä oikeudenmukaisuutta ja reiluutta? Oikeudenmukaisuus on syyttä suotta määritelty määrittelemättömäksi: sitä on pidetty hyvänä periaatteena, mutta huonosti käytäntöön sovellettavana ideana. Kuitenkin systemaattinen empiirinen tutkimus osoittaa varsin pitävästi sen, että ihminen on myös moraalinen olento. Me toki valvomme itse kukin omaa etuamme. Usein se on perusteltua, usein raadollista, ja usein kukin ottaa sen mihin kunkin valta riittää. Samalla toimintaamme suuntaa myös oikeudentajumme. Tämän voi osoittaa monella tavalla, mutta ehkä selvimmin se näkyy siinä miten suhtaudumme toisen hätään tai miten suhtaudumme johonkin joka loukkaa käsitystämme reilusta ja oikeasta. Tämä oikeudentaju ei supistu omaan etuumme.

Tässä suhteessa on huomionarvoista, että kaikki hallituksemme sitten 1990-luvun alun laman ovat korostaneet kilpailukyvyn merkitystä.
Hallituksemme eivät ole samalla voimalla ja antaumuksella pohtineet kysymystä suomalaisen yhteiskunnan oikeudenmukaisuudesta. Tässä on selvästikin kansallisen korjausliikkeen paikka, pitäähän suurin osa kansastamme nykyistä kehitystä epäoikeudenmukaisena ja -toivottavana.

Samalla tavalla on koulutuksen avulla syytä kysyä itseltämme, mikä on koulutuslaitoksemme perustavanlaatuisin tarkoitus. Tässä kohden minun itseni on myönnettävä jonkinasteinen sokeuteni. Minulla on ollut taipumus ajatella koulutusta investointina, jolla on kohtuullisen tarkasti mitattavissa oleva tuotto. Vuosi lisää koulutusta tuo tietyn palkanlisän, joka on investoinnista saatava tuotto. Tuo tuotto toki vaihtelee yhteiskunnan sektorilta toiselle, ja eri aikoina, mutta yhtä kaikki se on myönteinen ja laskettavissa. Nyrkkisääntömme on, mitä enemmän koulutusta, sen parempi tuotto - mutta mieluusti vielä niin, että pyrimme pitämään huolen tietynasteisesta niukkuudesta juuri oman alamme osaamisessa. Vähän kärjistäen, mitä vähemmän hammaslääkäreitä, sen parempi hammaslääkäreille. Samalla voimme koulutuksen avulla luokitella ihmiset omiin lokeroihinsa: mikään ei Suomessa ihmisiä yhtä selkeästi kuin koulutustaso.

Edellä oleva, arvoisat kuulijat, tuottokeskeinen tapa on kuitenkin Järveläisen kriteerien valossa ilmeisesti väärin ajateltu. Voisiko kuitenkin olla niin, että lähtökohtamme pitäisi - vielä nyt lähestyttäessä 2010-lukua- olla sivistys itsessään. Portaanpään opisto toimii näin ja se luo omaa profiiliaan nimenomaan sivistysopistona. Se on opiston tietoinen valinta. Käsitykseni mukaan se myös resonoi ihmisten oikeustajun kanssa: on reilua ja oikein, että kaikilla on itseisarvoinen oikeus sivistykseen.

Samalla voidaan kysyä, kumpi on tutkimus- ja koulutuspoliittisesti kovempi tai haasteellisempi tehtävä, sitoutuminen muiden tavoin koulutukseen tuottavana tekijänä vai sitoutuminen - vähän koulutuspolitiikan valtavirrasta sivussa - koulutukseen sivistyksenä? Käsitykseni mukaan Portaanpäässä on tehty arvovalinta, joka on tähän asti kestänyt ja jonka varaan voidaan pitkällä tähtäimellä rakentaa.

Asian voi esittää myös toisella tavalla. Haluammeko Portaanpäästä opiston, joka tarjoaa ensin koulutusta, ja sitten sivistystä, jos aikaa jää; vai haluammeko me nykyisenkaltaisella tavalla suuntautuvan Portaanpään, joka keskittyy sivistykseen, ja rakentaa koulutuksen sen varaan. Portaanpään ratkaisu on myös körttihengen mukainen - onhan se selvää, että liikkeessä ja opistossa seistään omilla jaloillaan, sen mukaan mikä hyväksi katsotaan.

Jaloista puheen ollen, kuten tiedämme, nykyisin opistojen tila ja tulevaisuus riippuvat siitä, miten opiskelijat jalkojaan käyttävät. Jos opetus ja ympäristö eivät kiinnosta, he äänestäjät jaloillaan ja vaihtavat opiskelupaikkaa; tai jos opetus ja ympäristö kiinnostavat, he äänestävät jaloillaan toiseen suuntaan ja täyttävät salit. Tilanne on toinen kuin Pesosen aikana, jolloin vaihtoehtoja ei juuri ollut. Nykymaailmassa ei korkeilla kynnyksillä voi pitää opiskelijoita talossa, vaan he valitsevat monien vaihtoehtojen välillä. Olemme opiskelijoiden markkinoilla, mikä sivu mennen sanottuna on edennyt yliopistoihin saakka. Professori toimii nykyisin markkinoilla, joissa opiskelijat valitsevat kiinnostuksensa kohteet laajasta paletista.

Tässä suhteessa paras - ja oikeastaan ainoa - menestyksen mittari on opiskelijamäärien kehittyminen. Kun otetaan huomioon ikäluokkien pienentyminen ja muun koulutustarjonnan lisääntyminen, Portaanpään opiston sivistyspainotteinen linja näyttää saavan opiskelijoiden tuen. Kun keväällä 1989 opistolla oli vajaat 50 opiskelijaa, oli luku viime syksynä vajaa 300. Talous on vakautettu ja tekee ylijäämää.

En vielä mene väittämään tai uskomaan, että Portaanpään menestyksessä on kyse nimenomaisesti sen julkilausumasta sivistyspainotuksesta. Voi hyvin olla, että Portaanpäässä on ollut kykyä viisautta kytkeä yhteen koulutuksen työelämälähtöisyys, hyvä maine, ja opiskelijoiden tavoitteet onnistuneella tavalla. Ehkä Portaanpää on hyötynyt muiden tekemistä opistojen tekemistä valinnoista, jotka eivät ole osoittautuneet onnistuneiksi.

Epäilemättä opisto on viime vuosina hyötynyt julkisen vallan mittavista työvoimapoliittisista ja muista koulutusinvestoinneista. Vaikka ikäluokat pienentyvät, yhä suurempi osa ikäluokasta pyritään kouluttamaan. Tämä tuo Portaanpäälle ja muille opistoille uusia mahdollisuuksia, koska niiden osuus tästä koulutuksen ja ei-koulutuksen rajoilla olevasta ryhmästä on huomattavan suuri.

Kaiken kaikkiaan, paikalla on varmastikin parempia asiantuntijoita arvioimaan menestyksen syitä. Ylipäätään asia varmasti kannattaisi systemaattisesti selvittää. Selvää joka tapauksessa on, että sivistyksen merkitystä korostavat valinnat ovat luoneet Portaanpäälle oman profiilin tai "brändin" niin kuin asia nykyisin sanotaan. Se tärkeä ellei tärkein osa Portaanpään pääomaa. Sillä on konkreettinen arvo sekä opiskelijoiden, henkilöstön, sidosryhmien silmissä kuin myös pankinjohtajan taseessa. Epäilemättä tuo arvo on osaltaan auttanut opiston hankalien vuosien lävitse ja ylitse sekä luo perustaa sen tulevalle työlle.

Arvoisat kuulijat

Edellä olen käsitellyt lyhyesti Portaanpäätä körttiläisyyden ja sivistyksen näkökulmasta. Kolmas olennainen ja tärkeä Portaanpäässä on suomalaisten hyvinvointi. 1960-luvulla rehtori Hentisen johtama Portaanpää profiloitui puutarha- ja maatalousalan oppilaitoksiksi. Se oli luonteeltaan maatalous-Suomen opisto. Tämän jälkeen opisto haki suuntaansa. 1980-luvun lopun ja 90-luvun alun murroksen jälkeen Portaanpään opiston keskeinen vahvuus on ollut sen kytkeytyminen suomalaiseen hyvinvointiyhteiskuntaan.

Muutos kertoo paitsi Portaanpäästä myös kirkon ja valtion suhteen kehityksestä.

Kirkon ja hyvinvointivaltion suhteet eivät aina ole olleet ongelmattomat. Jos katsomme vähän kauemmaksi historiaan, erityisesti 1960- ja 1970-luvuilla kasvavalla hyvinvointivaltiolla on tietty taipumus syrjäyttää kirkkoa ja sitä lähellä olevia organisaatioita sen yhteiskunnallisista ja osin myös hengellisistä tehtävistä. Ehkä keskeisin kysymys tässä oli diakoniatyön suhde kansanterveyslain mukaiseen toimintaan, mutta jännitteitä oli toki muitakin. Oman mausteensa tähän prosessiin toi hyvinvointivaltioon kiinnittyneiden ryhmien ja kirkon erilaiset arvomaailmat. Lisäksi voitaneen sanoa, että sukupolven vaihdos tapahtui julkisen vallan puolella ehkä noin vuosikymmenen aikaisemmin kuin kirkossa, mikä osaltaan aiheutti hankausta puoleen ja toiseen. Tässä ajassa maatalouskeskeinen Portaanpää kytkeytyi hyvin aikaansa.

1990-luvun alun lama muutti olennaisesti kirkon ja julkisen vallan suhdetta. Jos aikaisemmin oli nähtävissä erilaisia jännitteitä, 1990-luvulla kirkon rooli muuttui olennaisesti. Se alkoi määrittää itseään yhteiskunnallisena toimijana, jolla on selkeä yhteiskunnallinen vastuu. Tämä näkyy myös tämän päivän Portaanpään opiston toiminnassa ja sen koulutustarjonnassa.

Havainnollista on myös, että Portaanpään opiston täyttäessä 60 vuotta, puhuja oli kirkonmies, 80 vuotisjuhlissa juhlapuheen piti koulutuksen asiantuntija. Nyt opiston täyttäessä 85 vuotta puhuja on hyvinvointitutkimuksen professori, joskin körttitaustainen, mutta kuitenkin. Tämä pieni yksityiskohta kertoo omalla tavallaan siitä, miten opisto integroituu uuteen ympäristöönsä. Se hengittää nykyisin hyvinvointiyhteiskunnan ilmaa.

Arvoisat kuulijat

Edellä on useita kertoja viitattu opiston toimintaympäristöön ja sen muutoksen vaikutuksiin. Pienenä mutta mielenkiintoisena sivujuonteena samaa asiaa voi tarkastella myös sisältäpäin, joka kertoo opiskelijoiden ja opettajien muuttuneesta suhteesta. Tätä voi havainnollistaa kahdella valokuvalla, jotka molemmat löytyvät edellä jo mainitusta opiston 80-vuotishistoriikistä. Tuossa historiikissa on 1920-luvun puolivälissä otettu valokuva opiston henkilökunnasta ja opiskelijoista. Eturivissä keskellä on pitkäaikainen rehtori Pesonen puolisoineen ja sen jälkeen opettajat ja opiskelijat, kukin arvonsa ja ansionsa mukaan, kahdeksassa rivissä. Kuvassa korostuu rakenne ja hierarkia, ja ylipäätään se kertoo suljetusta järjestyksestä. Myös raja opiston ja ympäristön välillä on selvä - mitä osaltaan vahvisti silloinen sisäoppilaitosmainen toimintamalli.

1920-luvun valokuvaa voi verrata historiikissa olevaan toiseen kuvaan 2000-luvun alusta. Kuvat on otettu samasta paikalta, ja epäilemättä Pesonen tunnistaisi ympäristön. Mutta muuten kokonaiskuva on muuttunut. Pesosen paikalla eturivissä keskellä ei enää olekaan rehtoria, vaan opiskelijoita ja opettajia vapaassa muodossa.

Rehtori näyttää mahtuneen kuvaan, juuri ja juuri, sen oikeaan laitaan. Säätyrajat eivät toki ole kadonneet, mutta selvää sekoitusta on näkyvissä - ja epäilemättä monella tapaa hyvään suuntaan. Kaiken kaikkiaan kuvassa korostuu liike ja toiminta, jonkinlainen organisoitu tai kompleksinen järjestys, jossa ei ole enää yhtä ydintä. Samalla se kertoo myös siitä, että nykyisin tehdään opistotyötä tiimeissä ja ryhmissä. Omalla vaikuttavalla tavalla se kertoo myös Portaanpään hengestä ja sen rakennusaineksista. Se on monella tapaa ihmisten opisto ihmisille.

Arvoisat kuulijat

Täällä Savon sydänmailla vastuu kuullun ymmärtämisestä on yksin kuulijalla. Hyvä näin. Ja kun seuraavassa, puheenvuoroni viimeisenä teeman puhutaan Portaanpään tulevaisuudesta, näin on hyvä erityisen suuressa määrin.

85-vuotiaiden onnitteluihin sisältyy usein myös ajatus pitkästä iästä. Kun ihmisistä on kysymys, 85-vuotiaan onnitteluissa mukana on aimo annos toiveajattelua, johon sisältyy tietoisuus väistämättömästä. Ihmisillä on oma aikansa ja oma paikkansa, ja sitten on alku ja loppu. Aivan kuin syntymän ilo on kaikille yhteinen, on yhteinen myös lähdöstä aiheutuva suru.

Organisaatioissa, kuten Portaanpäässä, on tilanne toinen. Organisaatioillakin on elämänkaarensa, mutta ne eivät ole jaksoja, joilla on alku ja loppu. Kyse on enemmänkin siitä, että Feeniks-linnun tavoin ne tuntevat että on aika luopua vanhasta ja harmaantuneesta ja hankkia uudet rakenteet ja höyhenet.

Portaanpään opiston historia on tässäkin suhteessa havainnollinen. Kun tarkastelemme Portaanpään opistojen opiskelijamäärien kehitystä ja taloudellisia tunnuslukuja viimeisten kolmenkymmenen tai viidenkymmenen vuoden ajalta, näemme selviä laskun ja nousun jaksoja. Ehkäpä voidaan sanoa, että 1980-luvun loppuvuosina, oli aika luopua vanhasta ja harmaantuneesta. Tuossa kohden opistoa auttoi monta herraa, sen olennaisimman ohella pankinjohtaja ja kunnanjohtaja. Opistolla näyttää olleen myös hyvä herraonni, mikä arvoisa johtokunta voi katsoa erityiseksi ansiokseen. Sen jälkeen opisto on noussut uuteen kukoistukseen. Siinä ei montaa harmaata hiusta näy, jollei sitten rehtorin ohimolla.

On myös syytä palauttaa mieleen 80-vuotishistoriikin kielikuva Jumalan keinusta. Tällä ilmaisulla rehtori Järveläinen viittasi opistojen menestyksen eri vaiheisiin. Kun edellinen pohjakosketus saavutettiin 1980-luvun lopulla (tai keinu oli yhdessä ääripäässä) niin nyt voidaan perustellusti sanoa, että opisto on monien menestyksen vuosien jälkeen koko lailla toisessa ääripäässä.

Tulevaisuuden keskeinen kysymys on, toistaako tässä historia itseään. Onko väistämättä oltava niin, että opiston nousukautta seuraa laskukausi, ja että ympäröivän yhteiskunnan muutos heittelee opistoa enemmän kuin olisi kenellekään suotavaa. Tiedetään, että yhteiskunnallinen muutos näyttää muuttuvan aikaisempaa nopeammaksi ja ehkä myös vaikeammin ennakoitavaksi, on sitten kyse globalisaatiosta, väestö- ja perherakenteen muutoksesta tai työmarkkinoiden tarpeista. Tässä tilanteessa Suomi on hakenut politiikkamallia, joka korostaa korkeakoulutuksen merkitystä. Näyttää myös ilmeiseltä, että suomalaiset kiinnittyvät kirkkoonsa yhä monikulttuurisemmassa ympäristössä. Tämä asettaa tunnustuksellisille opistoille aikaisempaa suurempia haasteita. Avoimeksi jää, kuinka nämä muutokset heiluttavat opistoa.

Monet tulevaisuuden asiat ovat korkeammassa kädessä, mutta myöskään osaavista käsistä ei ole pysyvää haittaa. Körttikansa on aina tiennyt tämän asian, ja siihen asianmukaisella huumorilla suhtautunut. Monelle meistä on tuttu kertomus rovastista ja körtti-isännästä. Siinä rovasti kysyy isännältä onko, onko Luoja antanut hyvän sadon. Vastaus oli, että ei ole antanut mitään. Kysyttäessä miten isäntä on sitten pärjännyt, vastaus oli: vaikeaahan se olisi ollut, jollei olisi ollut tuota omaakin kylvöä. Näin se on: viimeisessä punninnassa Portaanpään tulevaisuus on sen omissa käsissä, mutta hyvistä yhteyksistä vaikutusvaltaisiin tahoihin on aina hyötyä. Lisäksi, sikäli kun olen oikein asian asian ymmärtänyt, Portaanpään tulevaisuus on siinä, että se pitää kiinni periaatteistaan, siinä mikä on olennaista ja tärkeää, eli sen körttitaustasta, sivistyspainotuksesta ja kytkennästä hyvinvointiin.

Kiitos ajastanne, ja onnittelut 85-vuotiaalle opistolle, sen henkilökunnalle ja ystäville!

27 päivä tammikuuta, 2008
Juho Saari